Valo tunnelin päässä
Harva tietää mun tarinaa täydellisesti. Tai ei kukaan muu kun mä, seuraavaks lähimpänä on mun pitkäaikainen terapeutti. Nykyään mulla on kavereita, mutta ei sellasia kehen luottaisin niin paljon, että ne tietäisi edes puolet. Enkä usko, että hekään edes haluavat tietää kaikkea. Edelleen tykkään olla omassa seurassani, mutta en kuitenkaan ole mikään erakkoluonne. Usein kaverit ihmettelee, miten mä oon vielä järjissäni. Mä en itekkään enään tiedä. Jotenkin oon oppinu elämässäni olemaan positiivinen kaiken jälkeenkin. Mä kuitenkin oon useemman vuoden taistellu kokoen itteäni. Nyt olen noin vuoden ollut oman elämäni huipulla ikäänkuin. Voin sanoa, että nyt mä oon oma itteni ja löytäny itteni. Mä en tarvi enään muiden apua vaan voin rauhassa jatkaa oman elämäni rakentamista. Kaiken tämänkin jälkeen mä en koskaan ole ollut masentunu. Vaikka alhaalla on tullut käytyä, mutta en ole ikinä jotenkin vaan jääny sinne. Oon jotenkin päässy pinnalle ja siellä aijon tästä eteenpäin ollakkin.
Mä oon käyny terapiassa 18-vuotiaasta aina 24-vuotiaaksi. Lopetimme terapian psykiatrini ja psykologini kanssa yhteisymmärryksessä. En koskaan ole saanut diagnoosia yhteenkään mielisairauteen, paitsi äitini kuoleman jälkeen minulle todettii postraumaattinen stressihäiriö. Siitä kuitenkin selvisin. Mun elämässä ollaan kyllä viranomaisten ja ammattilaisten taholta vähän sekoiltu myöskin, mutta noh eipä enään sillänkään ole mitään väliä.
Viimeisessä terapia istunnossani kysyttiin mitä mä aijon tehdä elämälläni tästä eteenpäin. Terapeuttini kysyi myös, myynkö vielä itseäni. En todellakaan tiennyt mitä aijon tehdä elämälläni ja lopetin samaisena päivänä itseni myymisen kuin terapian. Tein sitä kuitenkin useamman vuoden ja sen ansiosta minulla on edelleen rahaa, millä pystyn itseäni elättämään. Tällä hetkellä mä kuitenkin opiskelen ammattikoulussa.
En kuitenkaan halua antaa vaikutuksta siitä, että en koskaan kärsisi lapsuuteni ja nuoreeteni asioista. Tulen välillä kärsimään niitä koko loppu elämäni. Olen tämän kanssa sujut. En saa mitään sieltä tekemättömäksi enään tai muutettua. Kuitenkin osaan ajatella sen olevan mennyttä, ei enään tämän hetkistä elämääni. Vanhempiani kaipaan lähes päivittäin, en koskaan suuttunut heille siitä että he ovat käyttäneet huumeita. Ilman huumeita, minun perheeni olisi luultavasti edelleen kasassa ja minä olisin opiskellut lääkäriksi. Me ei kuitenkaan oltu sellanen perhe, enkä sen perään märehdi enään. Näen tasaisin aikavälein painajaisia siitä kuinka äitiäni tapetaan alle kahden metrin päästä minusta. Silmieni edessä. Näen kuinka minut raiskataan raiskauksen perään ja tämän jälkeen hakataan halolla tohjoksi. Nämä ei tule poistumaan elämästäni koskaan ja varmasti tulen näkemään näitä unia loppu elämäni. Unet tulevat olemaan aina pelottavia joka ikinen kerta, mutta se mitä teen unien jälkeen on täysin eri kuin aikasemmin. Nyt pystyn jatkamaan elämääni myös unien jälkeen normaalisti.
Välillä en jaksaisi nousta sängystä vaan märehtiä elämääni. Kuitenkin olen viettänyt todella monta tämänlaista päivää ja enään en vaan jaksa. Nyt mä taistelen. Taistelen joka saatanan päivä ja uskon että joku päivä en enään joudu taistelemaan.
