Harva tietää mun tarinaa täydellisesti. Tai ei kukaan muu kun mä, seuraavaks lähimpänä on mun pitkäaikainen terapeutti. Nykyään mulla on kavereita, mutta ei sellasia kehen luottaisin niin paljon, että ne tietäisi edes puolet. Enkä usko, että hekään edes haluavat tietää kaikkea. Edelleen tykkään olla omassa seurassani, mutta en kuitenkaan ole mikään erakkoluonne. Usein kaverit ihmettelee, miten mä oon vielä järjissäni. Mä en itekkään enään tiedä. Jotenkin oon oppinu elämässäni olemaan positiivinen kaiken jälkeenkin. Mä kuitenkin oon useemman vuoden taistellu kokoen itteäni. Nyt olen noin vuoden ollut oman elämäni huipulla ikäänkuin. Voin sanoa, että nyt mä oon oma itteni ja löytäny itteni. Mä en tarvi enään muiden apua vaan voin rauhassa jatkaa oman elämäni rakentamista. Kaiken tämänkin jälkeen mä en koskaan ole ollut masentunu. Vaikka alhaalla on tullut käytyä, mutta en ole ikinä jotenkin vaan jääny sinne. Oon jotenkin päässy pinnalle ja siellä aijon tästä eteenpäin ollakkin.
Mä oon käyny terapiassa 18-vuotiaasta aina 24-vuotiaaksi. Lopetimme terapian psykiatrini ja psykologini kanssa yhteisymmärryksessä. En koskaan ole saanut diagnoosia yhteenkään mielisairauteen, paitsi äitini kuoleman jälkeen minulle todettii postraumaattinen stressihäiriö. Siitä kuitenkin selvisin. Mun elämässä ollaan kyllä viranomaisten ja ammattilaisten taholta vähän sekoiltu myöskin, mutta noh eipä enään sillänkään ole mitään väliä.
Viimeisessä terapia istunnossani kysyttiin mitä mä aijon tehdä elämälläni tästä eteenpäin. Terapeuttini kysyi myös, myynkö vielä itseäni. En todellakaan tiennyt mitä aijon tehdä elämälläni ja lopetin samaisena päivänä itseni myymisen kuin terapian. Tein sitä kuitenkin useamman vuoden ja sen ansiosta minulla on edelleen rahaa, millä pystyn itseäni elättämään. Tällä hetkellä mä kuitenkin opiskelen ammattikoulussa.
En kuitenkaan halua antaa vaikutuksta siitä, että en koskaan kärsisi lapsuuteni ja nuoreeteni asioista. Tulen välillä kärsimään niitä koko loppu elämäni. Olen tämän kanssa sujut. En saa mitään sieltä tekemättömäksi enään tai muutettua. Kuitenkin osaan ajatella sen olevan mennyttä, ei enään tämän hetkistä elämääni. Vanhempiani kaipaan lähes päivittäin, en koskaan suuttunut heille siitä että he ovat käyttäneet huumeita. Ilman huumeita, minun perheeni olisi luultavasti edelleen kasassa ja minä olisin opiskellut lääkäriksi. Me ei kuitenkaan oltu sellanen perhe, enkä sen perään märehdi enään. Näen tasaisin aikavälein painajaisia siitä kuinka äitiäni tapetaan alle kahden metrin päästä minusta. Silmieni edessä. Näen kuinka minut raiskataan raiskauksen perään ja tämän jälkeen hakataan halolla tohjoksi. Nämä ei tule poistumaan elämästäni koskaan ja varmasti tulen näkemään näitä unia loppu elämäni. Unet tulevat olemaan aina pelottavia joka ikinen kerta, mutta se mitä teen unien jälkeen on täysin eri kuin aikasemmin. Nyt pystyn jatkamaan elämääni myös unien jälkeen normaalisti.
Välillä en jaksaisi nousta sängystä vaan märehtiä elämääni. Kuitenkin olen viettänyt todella monta tämänlaista päivää ja enään en vaan jaksa. Nyt mä taistelen. Taistelen joka saatanan päivä ja uskon että joku päivä en enään joudu taistelemaan.
Moikka kaikille. Teille kirjottele täälä Camilla, 25-vuotias nainen. Pitkään mietin alotanko blogia ollenkaan vai en. Päätin kuitenkin alottaa. Lähinnä, koska uskon olevan paljon ihmisiä joilla on samanlaisia kokemuksia kun mulla. Kuitenkaan ehkä kaikki ei saa tarvitsemaansa apua tai ajattelee olevansa täysin yksin. Niinkun mä useamman vuoden ajattelin.
Mä kirjotan täysin omasta kokemuksistani ja omilla mielipiteilläni tätä blogia. Mä kirjotan totuuden mun karusta ja vaikeasta elämästä. En halua sääliä, vaan haluan antaa toivoa muillen mun kaltasille ihmisille. Ihmisille kenen elämässä harvemmin asiat menee niinkuin pitäisi tai ansaitsisi. En tuu kirjotuksissani paljastamaan omaa henkilöllisyyttäni. Kerron synkimmät salaisuuteni, mutta en halua kuitenkaan tämän hetkistä elämääni sekoittaa menneisyyteeni. Näin olle pysyn anonyyminä omasta tahdostani ja omasta halustani. Toivon kaikkien ymmärtävän, että olen käsitellyt kaiken pitkän kaavan mukaan itseni kanssa mistä kirjotan. Kirjoitan tekstejäni tietyllä ironialla, älkää tästä suuttuko. Kerron myöhemmin ammattilaisten roolista elämässäni ja niiden kanssa sattuneista mokista.
Kerron lyhyesti elämästäni. Perehdytään sen jälkeen kaikkeen tarkemmin. Synnyin perheeseen, jossa vanhempani olivat alkoholin ja huumeiden suurkuluttajia. Vanhempani silti rakastivat minua ehdoitta ja koko sydämmestään. Rehellisesti sanottuna, minun vanhemmat eivät vain olleet valmiita lapseen. Uskon, että minulla on erilaiset kriteerit onnelliseen lapsuuteen kuin suurimmalla osasta ihmisiä, mutta vanhempani yrittivät parhaansa. Minun kirjaimellisesti kokoajan sekaisin olevat vanhemmat kuitenkin hoitivat tehtävänsä, kunnes kuitenkin äitini murhattiin verisesti silmieni edessä, huumevelkojen vuoksi. Olin tällöin 2. luokalla, tai juuri siirtymässä 3. luokalle, koska oli kesäloma. Tämän jälkeen isä yritti päästä eroon huumeista ja oli tämän vuoksi hoidossa 3 kuukautta. Tällöin itse jouduin psykiatriselle lasten osastolle, jossa vietin koko 3. luokkani.
Tämän jälkeen palasin kotiin isäni luo, joka oli enään vain hieman enemmän alkoholia kuluttava minua rakastava mies. Kouluun oli todella vaikea palata ja kaiken lisäksi kaikki tiesivät tarinani. Nelosluokkalaiset osaavat olla ilkeitä. Ehdin olla koulussa kaksi viikkoa, kunnes isäni joutui äkkiseltään minun silmieni edestä vankilaan. Isäni istui vankilassa 5 vuotta, jonka aikana mä olin sijaisperheessä. He olivat mulle aina vaan paikka missä nukuin ja söin, ei mun vanhempia tai saatika perhettä. Koulussa ei mulla ollut todellakaan kaverin kaveri, mutta en mä niitä kaivannutkaan oikeestaan, olin oppinut viihdyttämään ja viihtymään omassa seurassani todella hyvin. No loppujen lopuksi olin 7. luokalla ja odotin, että isäni pääsee vankilasta vuoden päästä ja me voidaan olla taas yhdessä. Mun ja isän välit pysy kokoajan hyvinä rakkojenkin aikojen läpi. Tällöin mun henkilökohtainen alamäki alko, mut raiskattiin useaan kertaan sijaisvanhempieni naapuriperheen toimesta. En uskaltanu kertoa kellekkään, enään en tie edes miks. Isälle en halunnu kertoa, ettei se suutu ja joudu jäämään vankilaan. Koin helpommaks jos oon vaan itteni kanssa.
Hetken aikaa meni kun mut hakattiin saman perheen toimesta aika pahasti. No niin pahasti, että makasin koko 8. luokan kevään ensin teholla ja sen jälkeen lasten osastolla kuntoutumassa. Kesällä pääsin sairaalasta pois ja uuden perheen luokse. Odotin vaan, että isä pääsee vankilasta pois. Kesän aikana mulle tuli ongelmia sijaisperheen kanssa. Olin hankala lapsi, mutta myös omasta mielestäni ihan syystä. Noh, sijaisperhe ei kestänyt mua enään. Mun isoäiti kenen kanssa en koskaan aikasemmin ollut tekemisissä kummemmin adoptoi mut. Sain nähä isää vankilassa nyt useammin. Uskoin, että nyt elämä voittaa. Samana kesänä mä kävin rippileirillä. Menin yksiin ”bileisiin” rippiporukan kanssa ensimmäisenä viikonloppuna kun 9.luokka alkoi. Ensimmäinen kerta kun maistoin alkoholia ja tupakkaa. Kotiin kävellessäni, olin sammunut leikkikentälle. Mut raiskattiin ja tämän jälkeen mut ja hakattiin. Jouduin uudestaan olemaan hetken sairaalassa psykiatrisella osastolla vammojeni kanssa. Isäni pääsi vankilasta pois viikko ennen syysloman alkua ja sai tietää tapahtuneesta ja lähti etsimään tekijöitä heti vapauduttuaan. En vieläkään tiedä mitä kävi oikeasti minua satuttaneille. Pelkään välillä pahinta. Loppujen lopuksi pääsin palaamaan kuitenkin kouluun syysloman jälkeen.
Kaksi viikkoa tämän jälkeen isäni kuoli. Isäni kuoli onnettomuudessa, jonka en vieläkään täysin usko olevan onnettomuus. Halusin pitää isälle hyvät hautajaiset ja isoäitini ei suostunut maksamaan niitä. Hänestä hänen poikansa ei ansainnut sitä. Itse halusin yksin haudata hänet kunnialla. Rakastan isääni edelleen. En keksinyt miten saan rahat kasaan. Päädyin myymään itseäni kaksi päivää isän kuoleman jälkeen, se olikin yllättävän helppoa ja ilmeisesti rikkaiden miesten makuun on hyvin 15-vuotiaat, niinkuin itse silloin olin. Sain rahat kasaan viikossa isän kuoleman jälkeen. Hautajaiset oli hienot, isoäiti ei koskaan saanut tietää mistä rahat sain. Tiesi vain, etten ainakaan perinnöksi. Olin niin sekasin tällöin henkisesti, että en edes ajatellut tekeväni mitään väärää harrastaessani seksiä n. 40-50 vuotiaiden miesten kanssa.
Elämäni oli aikalailla tätä samaa rataa 18-vuotiaaksi asti. Kunnes muutin omilleni ja päätin tehdä elämälleni jotain. Peruskoulun jälkeen en tällöin ollut vielä missään koulussa. Mä taistelin ja nyt oon tässä. Selvinnyt ja valmis näyttämään elämälle keskaria ja oleen ylpee ittestäni. Mä oon menettäny niin paljon, että en aijo enää kaunistella asioita. Mä oon ylpee ittestäni. Mä oon vahva. Huomioi tekstin olleen vain karkea kertomus kaikesta, yksityiskohdat aukaisevat paremmin tilannettani, sekä kokemuksiani varmasti.
Palataan! Nauttikaa nyt lämpösistä keleistä.
Avainsanat: elämä voittaa, lapsuus, meikä, mun tarina, nuoruus
